MTV3 uutisoi, että hallitus aikoo työurien pidentämiseksi esittää mm. osa-aikaeläkkeen lopettamista. Myönnän, etten ole eläkekeskusteluun juurikaan perehtynyt. Siitä huolimatta tämänlainen idea kuulostaa siltä, kuin se saattaisi pikemminkin lyhentää ihmisten työuria. Jos ihmisellä on mahdollisuus tehdä töitä vähän vähemmän päivässä, jaksaa hän niitä todennäköisesti pidempään kuin jos niitä olisi pakko tehdä hammas irvessä täysipäiväisesti.
Michael Zey kirjoittaa kirjassaan Ageless Nation yrityksistä, jotka ovat todenneet kannattavaksi antaa pitkäaikaisille työntekijöilleen ajoittaista pidempää vapaata. Takaisintullessaan työntekijät ovat levänneitä ja tarttuvat työtehtäviinsä uudenlaisella innolla. Referoin häntä omassa Kehittyvä ihmiskunta -kirjassani seuraavasti:
Jo nyt eri yritykset tarjoavat työntekijöilleen mahdollisuden ottaa sapattivapaata: mm. Yhdysvalloissa Newsweek tarjoaa 15 vuotta töitä tehneille kuuden kuukauden vapaata puolella palkalla, Procter & Gamble kahdentoista viikon palkatonta vapaata ensimmäisen työvuoden jälkeen sekä jokaista sen jälkeen tulevaa seitsemää vuotta kohden, ja Intel tarjoaa kahdeksan viikon palkallista vapaata jokaista seitsemää työvuotta vastaan. Otettuaan pidempää vapaata ihmiset palaavat töihinsä vapautuneina ja energisiä, jatkaen uraansa uudella innolla. Mitä pidemmäksi ihmisen odotettu elinikä kasvaa, sen vähemmän todennäköiseksi käy, että hän pystyisi tekemään koko uraansa samassa firmassa. Tämä kannustaa yrityksiä tarjoamaan enemmän maksettuja vapaita, jotta työntekijät eivät kokisi ainoiksi vaihtoehdoiksi monotonialle työnantajan tai jopa uran vaihdosta.
Zey kirjoittaa myös siitä, miten alkuperäisestä työstään eläkkeelle lähteneet ovat pienen lepäilemisen jälkeen lähteneet kokonaan uudenlaiselle uralle:
Eräs mies lähti Yhdysvaltojen ilmavoimista 20 vuoden uran jälkeen, saaden tarpeeksi hyvät edut voidakseen elää niillä loppuikänsä, mutta muutti postimerkkikeräilyharrastuksensa työksi ja perusti firman sen ympärille. Toinen toteutti eläkkeelle siirtymisen jälkeen unelmansa golfkentällä työksentelystä ja palasi sen jälkeen takaisin liike-elämään. Kolmas vetäytyi 55 vuoden iässä esimiestehtävistä teleliikenneyhtiöstä ja onnistui saamaan yliopistolta vakinaisen viran liiketalouden professorina.
Jos minulle annettaisiin tehtäväksi miettiä, miten työuria saisi pidennettyä, en ensimmäiseksi ajattelisi eläketurvan heikentämistä. Pikemminkin pyrkisin miettimään keinoja, joilla osa-aikaeläkkeelle siirtymistä saataisiin helpotettua ja joilla täysipäiväsellekin eläkkeelle siirtyneitä rohkaistaisiin löytämään itselleen mielekästä uutta työtä. Työ joka on etsitty vapaaehtoisesti, tekemisen halusta, tuntuu paljon kevyemmältä kuin työ jota tehdään pakosta koska rahat eivät riittäisi muuten.
Tästä voisi muutenkin olla hyötyä eläkeläisten mielenterveyden kannalta. Useinhan voi käydä niin, että siirtyminen työelämästä eläkkeelle vie merkittävän osan päivien aiemmasta sisällöstä ja yhtäkkiseen vapaa-aikaan on vaikea tottua. Myös sosiaalisten kontaktien määrä vähenee helposti, kun ei ole enää työkavereita ympärillä. Monille eläkkeelle siirtyminen toki on pelkästään tervetullut muutos, mutta monille ei. Nykyinen ”joko olet täysipäiväisesti töissä tai täysipäiväisesti eläkkeellä”-vastakkainasettelu tuntuu epäterveelliseltä - eivätkä ehdotetut muutokset asiaa ainakaan paranna.
Loppukaneettina linkki Dan Buettnerin esitelmään How to live to be 100+. Buettnerin järjestö on tutkinut maailman pitkäikäisimpiä yhteisöjä, yhteisöjä joissa satavuotiaaksi elämisessä ei ole mitään epänormaalia. Näistä on löytänyt yhdeksän eri tekijää, jotka yhdistävät näitä kaikkia. Yksi niistä on kokemus siitä, että se mitä tekee on merkityksellistä ja nautinnollista. Kokemus työstä pakkopullana lyhentää elinajanodotetta - joskin niin myös työn puute. Kaksi vaarallisinta ajanjaksoa ihmisen elämässä ovat hänen ensimmäinen elinvuotensa, sekä se vuosi jolloin hän siirtyy eläkkeelle.
Joten miksi emme tekisi eläkkeelle siirtymisestä enemmän asteittaista prosessia, joko-tain sijaan?
Niko Laasonen on 2. tammikuuta julkistanut Piraattipuolueelle ja Vihreille nuorille ja opiskelijoille suunnatun avoimen kirjeen, jossa hän kysyy:
Kuvitellaan tilanne missä kulttuurituote ei maksaisi kuluttajalleen yhtään mitään ja sen hinta olisi lähes olematon ja sen kopiointi ja levitys tapahtuisi rajoittamattomasti esimerkiksi vertaisverkossa. Ja toisaalta kuvitellaan, että tekijänoikeuslainsäädäntö olisi huomattavasti löyhempi. Mikä olisi se toimintamalli millä tämä saataisiin yhtä pysymään kannattavana toiminanta myös tekijöilleen?
Esimerkkinä Laasonen mainitsee lisäksi kuvitteellisen pienen budjetin äänitteen, jonka saattamiseen julkaisukelpoiseksi masteriksi menee 10 000 - 15 000 euroa.
Kysymys voidaan jakaa kahteen osaan. Ensimmäinen osa kysyy, miten toiminta saadaan pysymään kannattavana jos vertaisverkkokopiointi vapautetaan. Toinen osa kysyy, miten toiminta saadaan pysymään kannattavana jos tämän lisäksi vielä kaupallisen kopioinnin rajoituksia höllennetään. Vastaan näihin kysymyksiin yksi kerrallaan.
Vertaisverkkokopiointi. Kun ihminen kysyy, miten tuotteilla voisi edelleen tehdä voittoa laillisen vapaan kopioinnin aikanakin, tekee hän samalla kolme oletusta. Nämä oletukset ovat: 1) kopioinnin laillisuus vaikuttaa merkittävästi sen yleisyyteen 2) luvaton kopiointi vähentää merkittävästi myyntiä 3) teosten maksuttomaan levitykseen ei oltaisi jouduttu ilman luvatonta kopiointia. Näistä oletuksista jokainen ansaitsee erillisen tarkastelun.
Oletus 1: kopioinnin laillisuus vaikuttaa merkittävästi sen yleisyyteen. Kyseenalaista. Luvaton kopiointi on noussut sellaiseksi kiistakapulaksi kuin on nimenomaan siksi, että se on luvattomuudestaan huolimatta yleistynyt räjähdysmäisesti. Suomalaisista yhdeksäsluokkalaisista 74 prosenttia on syyllistynyt luvattomaan kopiointiin elämänsä aikana, useampi kuin on esimerkiksi ollut luvatta poissa koulusta.
Yleensä rikollisuuden taustatekijöitä tutkittaessa kysytään, miten pieni rikoksia tekevä vähemmistö eroaa muusta väestöstä erilaisten riskitekijöiden suhteen. Koska lähes kaikki nuoret ovat ainakin joskus käyttäneet vertaisverkkoja, ei tämän kysymyksen esittäminen ole tässä yhteydessä järkevää – vertaisverkkoja käyttävät nuoret ovat enemmistö, ja näin ollen ”normaalinuoria”. — Mikko Aaltonen, Nuoret vertaisverkoissa.
Lisäksi yritykset vähentää luvatonta jakamista kiristämällä lainsäädäntöä ovat olleet tehottomia. Esimerkiksi Ruotsin verkkoliikenteessä näkyy Pirate Bay-oikeudenkäynnin aikaan tullut pudotus verkkoliikenteeseen, mutta liikenne on sittemmin palannut entiselle tasolleen. Vahvemmatkaan toimet eivät ole tuottaneet pysyvämpää tulosta. Näitä ovat esimerkiksi Yhdysvalloissa käydyt, suurta julkisuutta saaneet oikeudenkäynnit joissa yksittäisiltä jakajilta on vaadittu jättikorvauksia.
Tiedostonjakajien määrä Yhdysvalloissa. Lähde: Oberholzer-Gee & Strumpf 2009.Vaikuttaakin todennäköiseltä, että nykyisen lainsäädännön vaikutus tiedostonjakamiseen on varsin vähäinen. Sen vaikutusta ei myöskään ole käytännössä mahdollista merkittävästi kasvattaa, ei ainakaan mikäli yksilön perusturva halutaan säilyttää.
Oletus 2: Luvaton kopiointi vähentää merkittävästi myyntiä. Eri viihteenalojen myyntilukuja on tarkasteltu kattavasti työn alla olevan kirjani toisessa luvussa. Lopputulos näyttää olevan se, että jos tiedostonjakamisella on negatiivista vaikutusta eri alojen myyntilukuihin, ei se vaikutus ole kovinkaan merkittävä. Ainoa kulttuurin ala jossa näkyy merkittävää laskua on äänitemyynti. Digitaalimyynti on kuitenkin korvannut sen pudotusta jossain määrin. Tästä huolimatta äänitemyynnin maailmanlaajuisesta arvosta on aikavälillä 1999-2007 kadonnut noin reilu viidennes. Toisaalta samaan aikaan vaikuttaa myös siltä, että konserttitulot ovat kasvaneet selkeästi enemmän kuin äänitetulot ovat laskeneet.
Oletus 3: Teosten maksuttomaan kopiointiin ei oltaisi päädytty ilman luvatonta kopiointia. (Lyhennelmä aiemmasta kirjoituksestani.) On mahdollista, että tiedostonjakaminen ei niinkään aiheuttanut teosten hintojen rajua putoamista, kuin vain nopeutti sitä. Raha on jo aikaa sitten lakannut olemasta se tekijä, joka eniten rajoittaa ihmisten kykyä nauttia kulttuurista. Ilmaiseksi on saatavilla niin paljon musiikkia, niin laittomasti kuin aivan laillisestikin, että paljon suurempana ongelma on löytää aikaa kaiken kiinnostavan kuuntelemiseen.
Tulevaisuudessa kulttuurintuotanto joutuisi joka tapauksessa kilpailemaan yhä suuremmissa määrin maksuttomuuden kanssa. Näin olisi joka tapauksessa käynyt, oli laitonta tiedostonjakamista tai ei. Netti on antanut meille pääsyn valtaisaan suureen määrään kaupallista ja epäkaupallista tuotantoa, ja hajottanut kuluttajien huomion lukemattomien eri tuottajien välille. Seurauksena tuottajat joutuvat keksimään uusia tapoja joilla tuoda itseään esille, ja maksuttomuus on hyvin tehokas tapa saada huomiota, mainetta ja rahaa. Yhä suurempi joukko tekijöitä päätyisi joka tapauksessa laittamaan teoksiaan ilmaisjakeluun, mikä pakottaisi muut vähitellen samaan. On käynyt jo käsitteeksi, että yhtyeillä on MySpace -sivustolla omat sivut, joiden kautta heidän kappaleidaan voi kuunnella ja joiden kautta he saavat julkisuutta. Tiedostonjakaminen on vain nopeuttanut tätä kehitystä.
Liikemallit. Aiemman kolmen oletuksen kyseenalaistamisesta näkyy, että kysymyksen ”miten teosten tekemiseen voisi saada rahoituksen jos nykyään luvaton kopiointi olisi laillista” vastaus saattaa hyvinkin olla ”samalla tapaa kuin muutenkin”. Laasonen kuitenkin valitsi esimerkikseen juuri äänitemyynnin, ja äänitemyynti on se yksi ala jonka myyntitulot ovat laskeneet tiedostonjakamisen aikana. On avoin kysymys johtuuko tämä tiedostonjakamisesta, mutta olisi silti hyvä pystyä tarjoamaan liikemalleja jotka eivät kärsi äänitemyynnin laskusta. Näitä on ainakin kolme mahdollista.
Liikemalli 1: Keikkapainotteisuus. Kuten aiemmin mainittiin, Ruotsin tutkimustulokset kertovat live-esiintymisistä saatujen tulojen kaksinkertaistuneen aikavälillä 2000-2008. Myös musiikintekijöiden taloudellinen tilanne on parantunut, sillä maksettujen tekijänoikeuskorvausten määrä on kasvanut. Mikäli sama trendi jatkuu, tekee se nykyisille levy-yhtiöille kannattavaksi muuttaa liikemalliaan sitä hyödyntäväksi. Tässä liikemallissa levy-yhtiö rahoittaisi lupaavan yhtyeen äänitteiden tuottamisen, kuten tähänkin asti. Kuitenkin sen sijaan että voitot otettaisiin äänitteiden myymisestä, käytettäisiin niitä pääasiassa yhtyeen mainostamiseen. Varsinaiset tulot tulisivat kiertueilta, levy-yhtiön ja muusikoiden sopiessa levy-yhtiön saavan osuutensa kiertuetuloista.
Liikemalli 2: Massahalpamyynti. Tämä liikemalli on alkanut jo nostaa päätään Spotifyn muodossa. Valtaisat ihmisjoukot houkutellaan käyttämään laillista palvelua laajalla valikoimalla ja halvoilla kuukausimaksuilla tai mainosrahoitteisuudella. Tällä hetkellä lukuisat muusikot ovat ilmaisseet Spotifyn suhteen tyytymättömyyttä, koska korvaukset ovat olleet varsin pieniä. Toisaalta kannattaa muistaa useampi asia. Ensinnäkin Spotify on vasta pääsemässä jaloilleen ja ainakaan viimeisimpien tietojen mukaan se ei ole päässyt edes voitolliseksi. Toisekseen ainkaan joidenkin laskelmien mukaan sen maksamat korvaukset eivät esim. perinteiseen radiosoittoon verrattuna ole kovinkaan pieniä. Lisäksi mikäli juuri Spotify maksaa tekijöille selkeästi pienempiä korvauksia kuin voisi, on se ongelma firmassa, mutta ei välttämättä liikemallissa yleisesti. Jokin muu yhtiö saattaisi omaksua saman liikemallin, mutta maksaa tekijöille selkeästi paremmin.
Potentiaali on kuitenkin valtaisa. Suomessa äänitteiden vähittäismyynnin arvo on parhaimmillaan pyörinyt noin 120 miljoonan euron paikkeilla. Oletetaan, että esimerkiksi viidennes suomalaisista päätyisi Spotifyn käyttäjiksi. Oletamme myös, että Spotify saa mainosmyyntinsä kannattamaan, ja ilmaiskäyttäjä tuo yhtiölle suunnilleen yhtä paljon arvoa kuin maksava. Tällöin yksi käyttäjä tuo yhtiölle 10 euroa kuussa, tai 120 euroa vuodessa. Tämä yksinään tuottaisi sen 120 miljoonaa euroa, mitä äänitemarkkinoilta on parhaassa tapauksessa saatu. Ei myöskään ole mitenkään poissuljettua, etteikö Spotifyn käyttäjien määrä voisi kasvaa vielä tätäkin suuremmaksi.
Liikemalli 3: Lunnasmalli.Lunnasmalli on liikemalli, jossa teoksen rahoitus kerätään ennen sen julkaisemista. Tyypillisessä tapauksessa tekijä tekee ensin teoksensa valmiiksi, ja kertoo sitten suurelle yleisölle pitävänsä sitä panttivankina kunnes hänelle lahjoitetaan tietty määrä rahaa. Kun lunnassumma tulee täyteen, vapautetaan teos kaikkien saataville. Mallia ovat onnistuneesti hyödyntäneet mm. roolipelikirjailija Greg Stolze sekä muusikko Jill Sobule. Mallin ilmeinen ongelma on, että se vaatii suhteellisen tunnetun tekijän ja valmiin fanikunnan. Se voi kuitenkin toimia yhdistettynä kahteen muuhun tapaan hankkia rahoitusta.
Kaupallisen tekijänoikeuden höllentäminen. Piraattipuolue on tiedostonjakamisen vapauttamisen lisäksi vaatinut myös tekijänoikeudellisen suoja-ajan lyhentämistä yleisesti. Eniten on puhuttu 5-10 vuodesta, mutta tämä ei ole niinkään lopullinen vaatimus vaan alustava ehdotus. Noin kaksi kolmasosaa äänitemyynnin tuloista saadaan ensimmäisen viiden vuoden aikana. Tätä pidempään merkittävästi myyvät äänitteet ovat tyypillisesti isojen nimien tekemiä. Suoja-ajan rajaaminen esimerkiksi kymmeneen vuoteen ei tällöin merkittävästi vaikuttaisi keskimääräisen pienen budjetin äänitteen kannattavuuteen.
Äänitemyynnin tulot äänitteen iän mukaan. Lähde: Gower’s Review of Intellectual Property.Tämän lisäksi on myös keskusteltu toisenlaisista vaihtoehdoista. Esimerkiksi sen sijaan, että tekijänoikeus - tai äänitteen kohdalla lähisuoja - 10 vuoden jälkeen katoaisi kokonaan, voitaisiin se siinä kohtaa saattaa joukkopakkolisenssin piiriin. Tällöin kuka tahansa pystyisi uudelleenkäyttämään teosta kaupallisesti, mutta joutuisi maksamaan myyntituloistaan tietyn prosentin tekijälle. Jotta maksaminen olisi mahdollisimman helppoa, kanavoitaisiin rahat tekijänoikeusjärjestöjen kautta. Tämä muistuttaa nykyisiä käytäntöjä, jotka tekevät yhtyeille mahdolliseksi soittaa helposti muiden tekemää musiikkia maksamalla vain asiaankuuluvat Teosto-maksut. Tämänlaiset muutokset eivät juuri vaikuttaisi keikkapainotteiseen liikemalliin eivätkä lunnasmalliin. Massahalpamyynnin kannattavuus tekijälle saattaisi kärsiä jos tekijänoikeus säädettäisiin liian lyhyeksi, mutta esimerkiksi 20 vuoden suoja-aika vaikuttaisi jo hyvin todennäköisesti tarpeeksi hyvältä.
Lopuksi kannattaa muistaa, että Suomen kielialue on pieni, ja kaupallisen kulttuurin menestyksekäs tekeminen on vaikeaa tekijänoikeuksien avullakin. Tarkastellaan muusikoiden sijaan hetki musiikintekijöitä. Vuodelta 2003 peräisin olevien tietojen mukaan vain 20% vakavan ja 10% kevyen musiikin säveltäjistä ei tee muuta työtä sävellystyön ohessa. Vuonna 2001 musiikintekijät saivat tekijänoikeuskorvauksia keskimäärin vajaat 2 000 euroa ja muita tuloja säveltämisestä n. 1 700 euroa. Valtaosa musiikin tekijöistä koki taloudellisen asemansa epävarmaksi ja tilanteensa säveltäjänä, sanoittajana ja/tai sovittajana heikoksi.
Esimerkiksi kirja-alalla tilanne ei ole merkittävästi parempi. Kirjailijaliiton vuoden 2005 tulokyselyn mukaan kirjailijaliiton jäsenten tekijänpalkkioiden mediaani oli 2000 euroa vuodessa. Palkkio oli neljänneksellä vastanneista korkeintaan 450 euroa vuodessa. 72 prosenttia vastanneista ilmoitti saavansa apurahaa. Apurahan yleisin suuruus oli 11 800 euroa vuodessa, eli 983 euroa kuussa. Matalia tuloja ei muuttanut miksikään se, että vastaajat olivat julkaisseet keskimäärin 10 kirjaa, ja tyypillinen tahti oli kirja kahden vuoden välein. Myöskään esimerkiksi pitkiä elokuvia tai dokumentteja on lähes mahdoton tehdä ilman valtiontukea.
Nämä tiedot vihjaavat sen suuntaan, että tiukat tekijänoikeudet eivät suinkaan ole paras tapa kulttuurin tekemisen edistämiseen. Kirja-alalla tämä näkyy selvimmin, kirjailijoiden eläessä merkittävissä määrin valtion apurahojen varassa. Tiedostonjakamisesta ja mahdollisesta tekijänoikeuden lyhentämisestä koituu kansantaloudelle siinä määrin hyötyä, että niiden tuomien säästöjen myötä voisi olla perusteltua myös lisätä kulttuurialan saamaa valtiontukea.
Suorien apurahojen lisäksi olisi tärkeää korjata kulttuurintekijöiden eläketilannetta. Nykyhetkellä tekijänoikeustuloista masketaan veroa, mutta ne eivät kartuta saajansa eläkettä. Asia olisi aiheellista korjata mahdollisimman pian, ja laittaa tekijänoikeuskorvaukset kasvattamaan eläkettä samalla tapaa kuin muutkin ansiotulot. Kulttuurin tukemiseksi voitaisiin vakavasti harkita myös sitä, että valtio maksaisi tästä koituvat eläkemaksut, jolloin muutos ei kaventaisi tekijänoikeuksista tällä hetkellä saatavaa tuloa. Tämä lisäisi kulttuurin tekemisen kannattavuutta, tuottamatta kuitenkaan senkaltaisia kulttuurin hyödyntämisen esteitä kuin mitä tiukempi tekijänoikeus saisi aikaan.
Allekirjoittaneella ja Ahto Apajalahdella on kesästä lähtien ollut työn alla projekti kirjoittaa kirja, joka keräisi yksien kansien väliin kaikki merkittävimmät asiat, mitä tekijänoikeusjärjestelmän ongelmista tarvitsee tietää. Kirja tullaan julkaisemaan osana WSOY:n Barrikadi-sarjaa, ja olemme jo allekirjoittaneet sopimuksen aiheesta. Valmis teos tulee luonnollisestikin myös ilmaislevitykseen verkkoon.
Koska toivomme teoksesta mahdollisimman laadukasta, olemme päättäneet laittaa myös sen käsikirjoituslukuja verkkoon kommentoitavaksi. Mikäli huomaatte allaolevassa kolmessa luvussa jotakin puutteita tai ongelmia, kertokaa ihmeessä. Ne alkavat olla enimmäkseen valmiita, tosin kaikkia lähdeviitteitä ei vielä ole laitettu paikoilleen. Se korjataan luonnollisesti lopulliseen versioon mennessä.
Luku 1 - Piraattijahti vastaan kohtuus ja kansalaisoikeudet. Yhä kasvava määrä ihmisiä harrastaa netissä tiedostonjakamista - nuorinten sukupolvien edustajista käytännössä kaikki. Tätä kehitystä ei mitenkään voida estää, ellei tekijänoikeusteollisuudelle anneta poliisivaltuuksia. Tämänlaisia oikeuksia lobataankin ahkerasti läpi, eivätkä kansalaisoikeudet (erityisesti yksityisyyden suoja) ole enää kovin pitkään turvassa. Tekijänoikeuslakien uudistukset niin Suomessa kun maailmalla vievät kohti valvontayhteiskuntaa. Ainoa tapa tämän kehityksen pysäyttämiseen on tiedostonjakamisen laillistaminen.
Luku 2 - Tappaako ilmaislevitys myynnin. Piraattijahtia perustellaan sillä, että kulttuurituotanto loppuu muuten. Todellisuus ei kuitenkaan tue tätä väitettä. Tarkastellaan tilannetta kulttuurin eri aloilla, mm. kirjallisuudessa, tietokoneohjelmistoissa, elokuvissa ja musiikissa. Tiedostonjakamisen vaikutusta käsittelevät tutkimukset ja tapauskertomukset tahoista, jotka ovat menestyneet vapaan kopioinnin ansiosta. Laillisen ilmaiskilpailun vaikutus ja ilmaislevityksen väistämättömyys.
Luku 3 - Tekijänoikeusteollisuuden aivopesu. Suuri yleisö on aivopesty. Millään muulla teollisuudenalalla ei hyväksyttäisi kansalaisoikeuksien rajoittamista jonkin teollisuudenalan voittojen turvaamiseksi. Autovalmistajat jotka vaatisivat polkupyörien kieltämistä autojen menekin varmistamiseksi naurettaisiin pihalle eduskunnasta, mutta tekijänoikeusteollisuuden vastaaville vaatimuksille kumarretaan. ”Tiedostonjakaminen on varkautta” ja muut naurettavat propagandistiset virhepäätelmät. Yksisilmäinen tuijottaminen kulttuuriteollisuuden (kuviteltuihin) tappioihin sivuuttaa myös kokonaan kaikki tiedostonjakamisesta koituvat hyödyt.
Osa kulttuurialalla olevista on sitä mieltä, että luovat alat ovat kriisissä - mutta eivät niinkään tiedostonjakamisen vuoksi, vaan tarjonnan runsauden ylipäätään. Esimerkiksi muusikko, levykauppias ja levy-yhtiön perustaja Tommi Forsström kirjoittaa [1, 2] että nykypäivänä raha on jo lakannut olemasta se asia, joka rajoittaa ihmisten kykyä kuunnella musiikkia. Ilmaiseksi on saatavilla niin paljon musiikkia, niin laittomasti kuin aivan laillisestikin, että paljon suurempana ongelma on löytää aikaa kaiken kiinnostavan kuuntelemiseen. Kuluttajien huomiosta on kilpailemassa niin suuri joukko yhtyeitä ja tekijöitä, että muiden kuin valmiiden supertähtien on vaikeampaa saada itseään esille ja myytyä. Tilanne on hyvä levittäjille, jotka voivat kerätä kokoelmiinsa suuren määrän eri tekijöiden levyjä ja kerätä rahansa myymällä kutakin levyä vain muutaman kappaleen, mutta huonompi niille tekijöille joiden levyjä myydään vain muutama kappale. Laiton tiedostonjakaminen on siis enemmänkin osa suurempaa ongelmaa - siinä missä yksittäisen ihmisen oli aiemmin suhteellisen vaikea saada käsiinsä musiikkia, netti on tehnyt siitä vallankumouksellisen helppoa. Kuluttajan ja musiikinystävän kannalta tilanne on tietenkin erinomainen: musiikkia on kirjaimellisesti saatavilla enemmän kuin koskaan edes ehtisi kuunnella.
Tukea tälle ajatukselle tulee myös esimerkiksi Antti Peisalta. Hän avasi vuonna 2005 Levyvirasto.net -verkkopalvelun, jonka idea oli tarjota netissä kauppapaikka kotimaiselle pienmusiikille, niin itsenäisille artisteille kuin levy-yhtiöillekin (Levyviraston kasvun tyrehdyttyä se laajeni 2007 myymään myös suurempien yhtyeiden musiikkia). Hän kertoo [3]:
Useimmille pienbändeille musiikin myynnistä ei yksinkertaisesti ole hyötyä, sillä kysyntää ei ole tarpeeksi. Tätä väitettä tukee myös myyntitilastot, joita tutkailimme ennen The Groundin avaamista. Levyvirastossa reilusti yli puolet pienbändeistä ei myy lainkaan tai vain muutaman levyn. Maailma on muuttunut niistä ajoista, kun kotikylän bändin ihka oikea cd-julkaisu oli kova juttu.
Sama ilmiö ollaan huomattu myös esimerkiksi sanomalehtipuolella: uutiset leviävät niin tehokkaasti ja helposti ympäri maailman, että kaupallisilla uutistentarjoajilla on vaikeuksia pärjätä kilpailussa mukana. Ihmiset levittävät Twitterin kaltaisten palveluiden kautta jatkuvasti ilmaiseksi tietoja, ja kerran vuorokaudessa painettavat fyysiset lehdet jäävät toivottomasti jälkeen ja joutuvat julkaisemaan vanhentuneita uutisia. Jopa perinteinen pornoteollisuus kärsii netistä, halvalla tehtyjen harrastelijavideoiden ollessa kaikkialla.
Chris Anderson puhuu kirjassaan Free siitä, miten Internet ja tietotekniikka ovat joka tapauksessa väistämättä mullistamassa nykyiset liikemallit. Tiedostojen kopiointi ja levittäminen ei todellisuudessa ole täysin ilmaista - niiden säilömiseen tarvitaan sähköä, kovalevytilaa ja nettiliittymiä - mutta kustannukset ovat tarpeeksi lähellä nollaa jotta voitaisiin puhua käytännössä ilmaisesta. Verkossa toimimisesta tulee väistämättä tietty määrä kiinteitä kustannuksia, mutta rajakustannukset - kustannukset jotka koituvat ylimääräisten kopioiden tuottamisesta kunhan kiinteät kulut on katettu - ovat olemattomia. YouTube, Google, Facebook ja Twitter ovat kaikki kaupallisia palveluita, mutta siitä huolimatta täysin ilmaisia. Kun verkkopalvelu Yahoo alkoi tarjoamaan täysin rajoittamatonta määrää tilaa sähköposteille, kovinkaan moni ei yllättynyt. Rajatonta sähköpostitilaa tarjoavan tahon ilmestyminen oli ollut vain ajan kysymys. Palveluntarjoajalle koituvat kustannukset rajattoman tilan tarjoamiselle olivat pudonneet käytännössä nollaan. [4]
Tähänastiset kulttuuriliikemallit ovat rakentuneet rajallisuuden käsitteen ympärille. Teoskappaleiden monistaminen oli aikoinaan hidasta ja suhteellisen kallista ja työlästä. Paul Graham on sanonut, että kustantajat eivät todellisuudessa koskaan aiemmin myyneet sisältöä, vaan paperia. Kirjojen ja sanomalehtien julkaisijat asettivat hinnat merkittävässä määrin sen mukaan, miten paljon tuotteiden painattaminen maksoi. [5] Kun ihmisten oli vaikea muuten saada teoksia käsiinsä, oli järkeenkäyvää maksaa niiden painamisesta ja levittämisestä koituvista kuluista, mutta tänään tuota vaikeutta ei enää ole. Pelkkä harrastelijoiden vapaaehtoispohjalta tuottama ilmaismateriaali on saavuttanut ja on saavuttamassa sellaiset mittasuhteet, etteivät kopioiden monistamisen rajallisuuteen perustuvat liikemallit tulee enää missään tapauksessa muutenkaan toimimaan. Sen sijaan on kysyntää liikemalleille, jotka käyttävät täysillä hyväkseen ilmaisuuden hyötyjä.
Chris Anderson mainitsee kuusi pääkategoriaa, joihin voidaan jakaa tavat tarjota palveluita ilmaiseksi. Näitä kategorioita ovat mm. freemium (kuka tahansa saa käyttää palvelua ilmaiseksi, mutta maksamalla saa lisäetuja - tyypillisessä palvelussa yksi prosentti käyttäjistä kustantaa sivuston 99 prosentilla ilmaiskäyttäjiä), mainonta (näillä pyörivät erilaiset sivustot Googlesta Facebookiin) ja sisäänheittotuotteet (Banda Calypso -yhtye jakoi tuleviin keikkakaupunkeihinsa levyjään kopioitavaksi ja polkuhintaan myytäväksi, ja veti keikoille tarpeeksi yleisöä hankkiakseen yksityislentokoneen).
Monet kulttuurialan ihmiset panikoivat nähdessään teoksiaan kopioitavan vapaasti, koska he ovat yhä kiinni perinteisessä paradigmassa, jossa jokaisen teoskappaleen tuottaminen oli kallista. Kun näin oli, olisi ollut mahdoton yhtälö jakaa kalliiseen hintaan ihmisille suuria määriä ilmaiskopioita, ja sitten vielä odottaa heidän käyttävän suuret summat myynnissä olevien kappaleiden hankkimiseen. Nykyään liiketoiminta voi kuitenkin hyvin pohjautua juuri ilmaiskappaleiden levittämiseen ja virallisten versioiden myymiseen suhteellisen pienelle ostajajoukolle, kohtuullista korvausta vastaan.
Tulevaisuudessa kulttuurintuotanto joutuu joka tapauksessa kilpailemaan yhä suuremmissa määrin ilmaisuuden kanssa. Näin olisi joka tapauksessa käynyt, oli laitonta tiedostonjakamista tai ei. Netti on antanut meille pääsyn valtaisaan suureen määrään kaupallista tuotantoa, ja hajottanut kuluttajien huomion lukemattomien eri tuottajien välille. Seurauksena tuottajat joutuvat keksimään uusia tapoja joilla tuoda itseään esille, ja ilmaisuus on hyvin tehokas tapa saada huomiota, mainetta ja rahaa. Yhä suurempi joukko tekijöitä päätyisi joka tapauksessa laittamaan teoksiaan ilmaisjakeluun, mikä pakottaisi muut vähitellen samaan (on käynyt jo käsitteeksi, että yhtyeillä on MySpace -sivustolla omat sivut, joiden kautta heidän kappaleidaan voi kuunnella ja joiden kautta he saavat julkisuutta). Luvaton tiedostonjakaminen on pelkästään kiihdyttänyt tätä kehitystä - ehkä 10 tai jopa 20 vuodella, mutta lopputulos olisi vääjäämättömästi ollut sama. Teoskappaleiden hinnat olisivat joka tapauksessa pudonneet netin myötä lähelle nollaa.
Edellisen kirjoitukseni kommenteissa pyörivä keskustelu on mennyt aika selkeästi ohi aiheen, eikä siellä pääsääntöisesti enää keskustella tekijänoikeuden ja omistamisen suhteesta. Koska usealle kommentoijalle vaikutti olevan epäselvää, miksi tiedostonjakaminen ylipäätään tarvitsee laillistaa, kopioin tänne noin vuosi sitten kirjoittamani tekstin joka toivon mukaan selvittää asiaa.
Tämä kirjoitus ei kylläkään ota kantaa siihen, miksi myös teosten kaupallisen käytön suoja-aikaa pitäisi lyhentää, mutta otetaan nyt asia kerrallaan. Ehdimme siihenkin kyllä vielä.
————————-
Jos keskustelette jonkun tiedostonjakamisen laillistamista vastustavan kanssa, on yksi kysymys joka heiltä kannattaa kysyä, ja johon en ole kuullut vielä yhdenkään antavan tyydyttävää vastausta.
Jos tiedostonjakamisen laillistaminen on niin mahdotonta, mitä ehdotat vaihtoehdoksi?
Aivan kaikki eivät tiedostonjakamista harrasta, mutta se on hyvin pitkälti sukupolvikysymys - tuoreen brittitutkimuksen mukaan 18-24 -vuotiaista 96 prosenttia on muodossa tai toisessa harrastanut tiedostonjakamista. Tiukentuvalla lainsäädännöllä on ollut tähän vain vähän vaikutusta - kiinnijäämisen riski on mitätön, eikä oikeusistuimilla mitenkään ole resursseja käsitellä tarpeeksi tiedostonjakotapauksia jotta asia muuttuisi. Saksassa on jo ollut tapauksia, joissa oikeusistuimet ovat alkaneet hylkäämään tiedostonjakamiseen liittyviä tapauksia keskittyäkseen oikeisiin ongelmiin.
Mediateollisuus tiedostaa tämän - ja myös sen, että jos he tahtovat saada tiedostonjakamisen kuriin, tarvitsee heidät päästää poliiseiksi. Suomessakin on alettu vaatia mallia, jossa tekijänoikeuksien omistajat vain ilmoittaisivat operaattoreille tekijänoikeusrikkomuksiin syyllistyneet tahot ja operaattorit ryhtyisivät rankaisutoimenpiteisiin. Tällöin ei tarvittaisi lainkaan pitkällistä ja kallista oikeudenkäyntiä - tai ylipäätään mitään mahdollisuuksia varmistua, että syytetyt todella ovat syyllistyneet rikoksiin.
Tämä siitä huolimatta, kun oikeissa oikeusjutuissa tekijänoikeusteollisuus on jo mm. joutunut myöntämään, ettei heillä ollut minkäänlaista teknistä todistusaineistoa sen puolesta, että 23 000 musiikkitiedoston jakamisesta syytetty ihminen olisi niitä jakanut. Siitä huolimatta, kun osoitettiin, että tiedostonjakamisesta on triviaalia lavastaa kuka tahansa syylliseksi. Ja siitä huolimatta, ettei todisteina koskaan olisi muutamaa lokitiedostoa enempää.
Jos tiedostonjakamisen laillistamisen vastustajat ehdottavat lakien kiristämistä, hyväksyvät he - viihdeteollisuuden voittojen suojelemisen nimessä - tilanteen jossa kuka tahansa, he itse mukaanlukien, voidaan ja tullaan tuomitsemaan ankariin rangaistuksiin, riippumatta siitä ovatko syyllistyneet rikoksiin vai eivät.
Jos tiedostonjakamisen laillistamisen vastustajat ehdottavat nykyisten lakien pitämistä, on se vaihtoehtona heille huonoin mahdollinen - tiedostonjakamiseen se ei juurikaan vaikuta, mutta yhä edelleen säilyy paine lisätä rangaistuksia ja yksittäisiä yksilöitä tuomitaan edelleen, mahdollisesti täysin perusteetta. Käytännössä se olisi sama kuin laillistaminen, mutta ankarampien rangaistusten nurjilla puolilla.
Voimme valita oikeusvaltion säilyttämisen tai tiedostonjakamisen kitkemisen yhden liike-elämän haaran voittojen vuoksi. Molempia ei voi saada.
Mitä ehdotatte laillistamisen vaihtoehdoksi, vastustajat?
(Jälkikirjoitus 29.10.2009: Tämä kysymys on tänään jos mahdollista entistä ajankohtaisempi. Kansalaisoikeuksien tallominen tiedostonjakamisen vastaisen taistelun nimissä on vain kiristynyt, ja Suomessakin on aktiivisesti pyritty tuhoamaan ainakin yhden ihmisen elämä sen vuoksi. Europarlamentti luopui tuoreeltaanehdotetusta uudesta säännöstä, jonka tarkoituksena oli suojata ihmisten oikeutta Internet-liittymään ja rajoittaa sen katkaisemista ilman oikueden päätöstä. Tämä liittyy läheisesti Ranskassa ja Iso-Britanniassa meneillään oleviin projekteihin rajoittaa epäiltyjen tiedostonjakajien pääsyä nettiin. Eräät poliitikot ovat vaatineet vastaavaa Suomeenkin, vaikka heidät onkin onneksi yksikäsitteisestitorjuttu tähän asti. Kysymys on, miten pitkään.HUOM: ”Mutta tiedostonjakaminen vähentää kulttuurialan voittoja”-argumentit ovat itsessään täydellisen merkityksettömiä tähän kysymykseen vastatessa. Kyllä, me tiedämme että jotkut kuvittelevat vapaan tiedostonjakamisen vähentävän kulttuurialan myyntiä, vaikka oikein mikään tähänastinenaineisto ei tätä väittämää tuekaan. Mutta vaikka se pitäisikin paikkansa, ei tämän asian voivotteleminen vastaa kysymykseen siitä, mitä asialle sitten pitäisi tehdä. Saatan poistaa sellaiset kommentit, jotka koettavat vain vältellä kysymykseen vastaamista.)
”Luvaton kopiointi on varkautta”-virhepäätelmän takana on usein tekijänoikeuden ja fyysisen omistamisen virheellinen rinnastaminen. Omistusoikeus fyysisiin asioihin on selkeästi hyvä asia: pähkinänkuoressa se voidaan tiivistää oikeuteen päättää, kuka kyseisiä asioita saa käyttää. Tämänlainen rajoitus on täysin luonnollinen, koska jotakin fyysistä tavaraa voi käyttää vain rajallinen määrä ihmisiä kerrallaan. Jos omistan kupin kahvia, on luonnollista että saan päättää kuka siitä saa juoda. Mikäli kuka tahansa voisi halutessaan juoda kahviani, päätyisin olemaan janoinen koko loppupäivän. Tilanne on aivan vastaava mikäli minulla on talo jota vuokraan ihmisten käyttöön, yritys johon olen investoinut, auto jolla ajan päivittäin töihin. Jos kuka tahansa saisi vapaasti käyttää taloani tai autoani, ei minulla olisi niitä kohta ollenkaan. Jos kuka tahansa saisi vapaasti ottaa osuutensa yrityksensä voitoista, olisi minun osuuteni nolla. Täysin vapaa käyttöoikeus tekisi asioista arvottomia minulle, eikä pelkästään taloudellisessa mielessä. Yhteiskunta jossa ei olisi minkäänlaista omistusoikeutta olisi hyvin epävakaa. Siellä ei pystyisi suunnittelemaan elämäänsä kovinkaan hyvin etukäteen, ja elämänlaatu tuskin olisi millään mittarilla kovin kummoinen.
Saattaakin ehkä tuntua luonnolliselta käyttää samankaltaisia perusteluita tekijänoikeuden rinnastamiseksi fyysiseen omaisuuteen. Kirja, musiikkikappale tai elokuva jota kuka tahansa saisi vapaasti kopioida on tekijälleen arvoton. Ilman tekijänoikeutta eivät tekijät taikka heille julkaisukanavan tarjoavat yhtiöt kykenisi suunnittelemaan toimintaansa kunnolla etukäteen. Nämä perustelut ovat kuitenkin virheellisiä: kuten olemme hyvinnähneet, pärjäävät kulttuurialat aivan hyvin vaikka tekijänoikeutta onkin ahkeran tiedostonjakamisen muodossa kavennettu.
Syvällisempi syy tekijänoikeus/omaisuus-rinnastuksen virheellisyydelle löytyy kuitenkin siitä, että aineettomat hyödykkeet itsessään ovat täysin arvottomia. Hienoin romaanikäsikirjoitus tai upein sävelmä ei tuota kenellekään mitään ennen kuin joku keksii sen ja siirtää sitten muodossa tai toisessa fyysiseen muotoon. Fyysinen muoto voi olla paperinen käsikirjoitus, digitaalinen tiedosto tai ilmanvärähtelynä hetkellisesti olemassaolevaa musiikkia. Itsessään, aineettomat hyödykkeet ovat jo ilman tekijänoikeutta suojatumpaa kuin fyysinen omaisuus - jos kirjailija kuolee siirtämättä visiotaan koskaan paperille, katoaa hänen visionsakin. Fyysiset tavarat eivät sen sijaan katoa minnekään vaikka niiden omistaja kuolisikin. Aineeton hyödyke muuttuu arvokkaaksi vasta, kun siitä tehdään fyysisiä kopioita. Tekijän tulot tulevat fyysisten kopioiden myymisen kautta - eli tilanne on siis aivan sama, kuin minkä tahansa fyysisen omaisuuden suhteen! Ilman tekijänoikeuttakin tekijä voisi luoda teoksestaan niin monta kopiota kuin haluaisi, ja nämä pysyisivät hänen omaisuutenaan ja kontrollissaan kunnes hän päättäisi luopua niistä myymällä ne eteenpäin.
Tekijänoikeudessa ei siis ole kyse oman omaisuudensa hallinnasta - omistusoikeus teokseen itseensä ei tarvitse mitään erityistä suojelua. Kyse on mahdollisuudesta hallita muiden omaisuutta, eikä tätä oikeutta ole muun omaisuuden suhteen. Jos teen kupin kahvia, on minulla kylläkin täysi oikeus päättää kuka saa juoda siitä. Jos sen sijaan myyn sen eteenpäin, ei minulla enää ole oikeutta päättää, miten sen ostaja saa siitä juoda tai millä ehdoilla hän saa myydä sitä eteenpäin.
On tärkeää erottaa toisistaan tekijänoikeus ja sopimusoikeus. Voisin toki tehdä halukkaan ostajan kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän saisi juoda kahvia vain tietyllä tapaa. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti sitoisi kolmatta osapuolta, mikäli hän kahvikupin jollekin luovuttaisi. Jos sopimusta rikottaisiin, voisin vaatia oikeusistuimen kautta hyvityksiä, mutta asia ei kuuluisi rikosoikeuden piiriin enkä voisi lähettää poliisia sopimusrikkurin perään. Kilpailulainsäädäntö rajoittaa myös voimakkaasti niitä sopimuksia, joita minun on mahdollista tehdä. Tekijänoikeuden (poislukien ns. moraaliset oikeudet) pääasiallinen tehtävä on rajoittaa kilpailua - vain oikeudenomistaja saa valmistaa teoksesta kopioita, jotta muut eivät voisi tuottaa omia kopioitaan polkuhintaan. Muissa olosuhteissa tämänlaisia sopimuksia kohdeltaisiin laittomina, vapaata kilpailua kohtuuttomasti rajoittavina kartelleina. Tekijänoikeutta ei siis myöskään voi pitää sopimusoikeuden luonnollisena jatkeena.
Mikään yllä selostetusta ei tarkoita, etteikö tekijänoikeus joissakin tilanteissa olisi perusteltu. Teoksen kaupallisen käytön väliaikainen rajoittaminen voikin olla tarpeen, jotta voitaisiin parantaa tekijän mahdollisuutta saada teoksestaan rahaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tekijänoikeus olisi millään tapaa sama kuin omistusoikeus. Sitä onkin parempi verrata patenttiin, väliaikaiseen muiden ihmisten oikeuksia rajoittavaan poikkeustilaan, jonka aiheuttama vahinko on pyrittävä minimoimaan tekemällä siitä niin rajallinen kuin on pakko.
Sinänsä olisi toki edelleen mahdollista päättää, että tekijänoikeus on suoraa omistusoikeutta, kaikesta tästä huolimatta. Sellaiselle päätökselle tulisi kuitenkin olla erinomaiset perustelut.
Muokattu 29.10.2009: Tiedostonjakamisen laillistamisen konkreettisemmista perusteluista kiinnostuneet ohjaan esimerkiksi seuraavaan merkintääni aiheesta. Valtaosa tämän merkinnän kommenteissa käytävästä keskustelusta menee alkuperäisen aiheen ohi.
Koska blogeissa on tuoreeltaan ollut runsaasti keskustelua pakkoruotsista, työnnänpä minäkin lusikkani soppaan. Olen tosin tavallaan ulkopuolinen koko keskustelusta: äitini puhuu ruotsia, samoin kuin osa hänen puoleltaan tulevasta suvustani. Paperilla virallinen äidinkieleni on ruotsi, ja kävin myös peruskoulun sekä siviilipalvelukseni ruotsiksi. Toisaalta suomi on aina silti ollut se vahvempi kieleni, ja kävin suomenkielisen lukion nimenomaan siksi, etten joutuisi ylioppilaskirjoituksissa kirjoittamaan ruotsia äidinkielenä. Valtaosa ystäväpiiristäni on sellaista, jonka kanssa kommunikoin pelkästään suomeksi, ja ruotsiksi puhuminen on minulle aina aavistuksen työlästä. En siis ole omakohtaisesti kokenut pakkoruotsin opettelua, mutta en myöskään oikein osaa samaistua siihen väestöryhmään, joka kokee ruotsin aseman säilyttämisen ensiarvoisen tärkeänä. Ehkä tämä auttaa minua tarkastelemaan asiaa puolueettomammin.
Mielestäni ei kuitenkaan ole minkäänlaista epäselvyyttä siitä, mitä koulujen pakollisen ruotsinopetuksen suhteen pitäisi tehdä. Se pitäisi ehdottomasti muuttaa vapaaehtoiseksi. En perustele tätä sen kummemmin, sillä argumenttini sen puolesta ovat pitkälti samoja kuin muillakin. Joitakin perusteluja tälle esitetään tuoreeltaan lukemistani kirjoituksista esimerkiksi Vesa Hackin sekä Kyuu Eturautin blogeissa. Ei ole mitään järkevää syytä, miksi ruotsin pitäisi olla pakollisuuden suhteen sen kummemmassa asemassa kuin minkään muunkaan vähemmistökielen.
Tahtoisin kuitenkin huomauttaa eräästä virhepäätelmästä, johon niin pakkoruotsin kannattajat kuin vastustajatkin tuntuvat joskus syyllistyvän. Koulujen pakollisen ruotsinopetuksen poistaminen yhdistetään jostain syystä myös usein ruotsinkielisten palveluiden poistamiseen. Todellisuudessa nämä ovat kaksi toisistaan täysin erillistä kysymystä.
Miksi ruotsinkieliset palvelut tulisi säilyttää, jos pakkoruotsia ei? Yksinkertaisesti siksi, että kuten enoni Henrik Othman varsin kärjekkäästi toteaa, on Suomessa edelleen suuri määrä ruotsinkielisiä jotka yksinkertaisesti eivät osaa suomea. Mikäli tämä väki olisi pääasiassa nuorisoa, ei asia tuottaisi ylitsepääsemätöntä ongelmaa, sillä nuoret kykenisivät edelleen opettelemaan suomen. Käytännössä kuitenkin monet ovat vanhoja ihmisiä, joilta ei kielen opettelu enää suju kovin helposti. Olisi kohtuutonta vaatia, että pitkään töitä tehnyt ja veroja koko ikänsä maksanut ihminen laitettaisiin eläkepäivillään opettelemaan vierasta kieltä, jotta ymmärtäisi mitä hänen lääkärinsä hänelle kertoo. Tämä ei silti tarkoita että ruotsia tarvitsisi opettaa koulussa kaikille, sen enempää kuin vaikka yliopistotason matematiikan tarve joissain ammateissa tarkoittaa että kaikkien tarvitsisi opetella matematiikkaa yliopistotasolla.
Mutta jos jokaiselta valtiolle tai kunnalle töihin tulevalta vaadittaisiin ruotsin taitoa, eikö se olisi tarpeettoman kallista? Eikö se edelleen pakottaisi lukemattomat ihmiset opettelemaan ruotsia turhaan? Voi olla, mutta ruotsinkielisten palveluiden tarjoaminen ei tarkoita, että kaikkien julkisella sektorilla olevien tarvitsisi osata ruotsia. Ruotsi eroaa muista taidoista siinä, että sen kysyntä on suurinta siellä missä sen tarjontakin. Mikäli kunnan asukkaista 60% puhuu äidinkielenään ruotsia, löytyy sen kunnan palveluammatteihin ruotsinkielisiä osaajia ilman erillistä pakkoruotsiakin. Vastaavasti, mikäli kunnassa ei ole ketään jonka äidinkielenä olisi ruotsi, ei sieltä löydy sen kielen osaajia - mutta tuskin sen tarvitsijoitakaan. Siellä asuvat ruotsinkieliset ovat joutuneet joka tapauksessa opettelemaan suomen, ihan vain pärjätäkseen päivittäisessä elämässä.
Vaikuttaisi siis järkevältä suhteuttaa palkkausvaatimukset kunnan ruotsinkielisen väestön määrään. Mikäli vaikka kymmenellä prosentilla väestöstä on ruotsi äidinkielenään, tulisi kymmenen prosentin palvelutehtävissä olevistakin osata ruotsia. Käytännössähän näin menetellään epävirallisesti jo nyt - mikäli kunta on täysin suomenkielinen, joustetaan sen palkkauksessa vaatimuksesta osata ruotsia. Tämä säädös ei juurikaan muuttaisi asioita, tekisi vain viralliseksi sen menettelytavan joka monessa paikkaa on jo muutenkin vallinnut epävirallisesti. Vastaavasti esimerkiksi Ylen rahoituksesta voitaisiin korvamerkitä ruotsinkieliseen ohjelmaan sellainen prosentti, joka vastaa Suomessa asuvien ruotsinkielisten määrää.
Tällä tapaa saataisiin niin poistettua pakkoruotsi kuin ylläpidettyä ruotsia tarvitsevien tarpeitakin. Kustannukset olisivat suunnilleen samat kuin täysin suomenkielisessäkin mallissa - palveluita tuotettaisiin molemmissa sama määrä, osa vain olisi ruotsinkielistä. Tällöin ei myöskään tarvittaisi säilyttää ruotsin erityisasemaa, vaan sitä koskevat suhteellisuussäännökset voitaisiin halutessa ulottaa myös kaikkiin muihin vähemmistökieliin.
Helsingin Sanomat 14.10.: Tekijänoikeuksien tiedotus- ja valvontakeskus (TTVK) vaatii espoolaiselta mieheltä 3,6 miljoonan euron hyvitysmaksuja. Tämä on Suomen suurin yhdelle henkilölle esitetty hyvitysvaatimus tekijänoikeudella suojatun materiaalin jakamisesta. Myös mm. Tietokone ja Iltalehti uutisoivat asiasta.
…joo’o.
Alla kopio Piraattipuolueen kannanotosta, josta merkittävä osa on minun kirjoittamani. Erityisesti kiinnittäisin huomiota siihen, miten nämä korvausvaatimukset ovat täysin tyhjästä revittyjä. Neljä miljoonaa euroa, vaikka kukaan ei ole saanut edes osoitettua, että tiedostonjakamisesta olisi haittaa. Surkuhupaisaa on, että tuomioistuimet ja lainsäätäjät ovat pääsääntöisesti hyväksyneet ”jokainen kopioitu tiedosto on menetetty myynti”-logiikan sitä juurikaan kyseenalaistamatta. Suomen pitäisi olla oikeusvaltio, jossa jokainen on syytön kunnes toisin todistetaan, mutta jos satut olemaan osallisena tiedostojen kopioinnissa niin sinun oletetaan automaattisesti tehneen vahinkoa.
Todistustaakka vieritetään siis käytännössä syytetyille. Ei tämän näin pitäisi mennä.
Tiedostonjakamisen taloudellisista vaikutuksista kiinnostuneille suosittelen Felix Oberholzer-Geen (Harvardin yliopisto) ja Koleman Strumpfin (University of Kansas) yhteenvetoa File-Sharing and Copyright.
————–
Piraattipuolue tuomitsee jättikorvausten vaatimisen
Piraattipuolue tyrmää TTVK:n ylimitoitetut korvausvaatimukset Direct Connect (DC) -verkossa palvelinta ylläpitänyttä henkilöä vastaan nostetussa oikeusjutussa (esim. HS 14.10. [1]). Korvausvaatimukset nousevat 3,6 miljoonaan euroon. Syynä on epäily siitä, että palvelimen kautta olisi kopioitu tekijänoikeuden suojaamaa materiaaliaa luvatta. Todellisuudessa kopioidusta materiaalista ei voi olla mitään varmuutta – ei edes palvelimen ylläpitäjällä itsellään. Itse tiedostot eivät liiku palvelimen kautta, vaan sen avulla ihmisten, jotka haluavat jakaa keskenään tiedostoja laillisesti tai laittomasti, on helpompi löytää toisensa.
Hurjien korvausvaatimusten takana ei todellisuudessa ole korvausten saaminen, vaan epäillystä halutaan tehdä varoittava esimerkki pilaamalla hänen elämänsä. Tämä siitä huolimatta, ettei tutkijoiden keskuudessa vallitse yksimielisyyttä tiedostonjakamisen haitallisista vaikutuksista kulttuurin myyntiin. Valtaosa tutkimuksista osoittaa, että tiedostonjakaminen joko hyödyttää myyntiä, ei vaikuta siihen mitenkään, tai pahimmillaankin aiheuttaa paljon pienemmän myynninpudotuksen kuin mitä musiikkiteollisuus on sen syyksi väittänyt. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kerättyjen tilastojen mukaan ihmisten musiikkitallenteiden kuuntelemiseen käyttämän ajan määrä ylipäätään laski aikavälillä 1996 - 2005 muiden viihdemuotojen käytön lisääntyessä [2, 3]. Kansainvälisen elokuvateollisuuden voitot taas ovat vuosi vuodelta kasvaneet [4].
Korvauksia vaativa Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus ry (TTVK) perustaa ilmeisesti vaatimuksensa pelkkään siirretyn tiedon määrään. TTVK ei siis ole pystynyt yksilöimään mitään laitonta tiedostonjakamista. Miten TTVK voi vain tämän tiedon perusteella väittää asianomistajien kärsineen miljoonatappiot, mikäli kansainvälinen tutkijayhteisö ei paljon perusteellisempien selvitystenkään jälkeen siihen kykene?
Tapausta tutkivien viranomaisten tulee jättää TTVK:n harhaiset vaatimukset omaan arvoonsa. Tässä tapauksessa syyte pitäisi voida nostaa vain omasta tiedostojen jakamisesta, ei siitä, miten muut ihmiset ovat mahdollisesti käyttäneet palvelua. Tällöinkin korvausvaatimuksia esittävien olisi ensin osoitettava aiheutunut vahinko ja yksilöitävä tekijänoikeusloukkaukset.
- Onko liikaa pyydetty, että TTVK lopettaisi tavallisten ihmisten vainoamisen? Kohtuuttomuuksiin menevä piraattijahti tulehduttaa keskustelun ja sementoi osapuolet poteroihinsa. Keskustelun turhasta kärjistämisestä koituu vain haittaa luovien alojen kehitykselle ja luovan työn tekijöille, joita TVVK väittää edustavansa, toteaa Piraattipuolueen puheenjohtaja Pasi Palmulehto.
Nyt se sitten tapahtui. Hallituspuoleet sopivat eilisen aikana mediamaksusta, jonka olisi tarkoitus tulla käyttöön vuonna 2012. Maksun tarkkaa määrää ei ole vielä päätetty, mutta alustavasti on puhuttu noin 175 euron suuruisesta summasta. Maksun olisi tarkoitus olla kaikille asuntokunnille pakollinen, eikä siitä ilmeisesti tulla vapauttamaan ketään. Pienituloisille ja muille erityisryhmille tosin ”etsitään keinoja hyvittää maksu”. Rahat on tarkoitus käyttää Ylen rahoittamiseen.
Kyynisempi sanoisi, ettei ole sattumaa, että päätös tehtiin juuri eilen. Äänestettiinhän silloin siitä, nauttiiko hallitus vielä eduskunnan luottamusta. Median keskittyminen vaalirahakohuun auttoi pitämään mediamaksupäätöstä hieman sivussa otsikoista.
Selvennettäköön varmuuden vuoksi nyt, etten vastusta Ylen rahoittamista julkisista varoista itsessään. En vaikka en juuri Ylen palveluita käytäkään - rahoitetaanhan julkisista varoista kaikenlaista muitakin palveluita, joita en käytä. Kyseenalaistan kyllä joidenkin asioiden rahoittamisen tarkoituksenmukaisuuden, mutta en sitä periaatetta, että valtio maksaa sellaisistakin asioista joista kaikki eivät hyödy.
Meillä on kuitenkin tätä tarkoitusta varten jo nyt mediamaksu, jota kutsutaan verotukseksi. Mikäli nykyinen tv-maksu ei riitä Ylen rahoittamiseen, ja asiaa halutaan korvata, tulisi se tehdä aivan normaalisti budjettivaroista suoraan. Meillä on olemassaoleva ja (suhteellisen) toimiva verojärjestelmä jo nyt - ylimääräisten järjestelmien rakentaminen sen päälle ei voi tehdä muuta kuin monimutkaistaa hallintoa.
Erillistä mediamaksua on perusteltu sillä, että valtion budjetista tuleva rahoitus saattaisi olla epävarmaa, ja Ylen tulee voida suunnitella toimintaansa pidemmällä aikavälillä. Tämänlainen perustelu ei vain ole täysin absurdi, vaan se myös arvottaa monet muut palvelut Ylen toimintaa merkityksettömämmiksi. Miksi Ylen pitäisi olla poikkeusasemassa, jossa sen toiminnan rahoitus voidaan erikoisjärjestelyn kautta turvata, jos koulut ja terveydenhuolto eivät ole? Samalla logiikalla jokainen voitaisiin määrätä maksamaan viisi tonnia vuodessa, jotta terveydenhoitopalveluiden pitkän tähtäimen saatavuus olisi turvattu. Vähävaraisille - mikä siis nykyään tarkoittaa alle 3000 euroa ansaitsevia - voitaisiin sitten miettiä jotain erikoisjärjestelyjä. Erikoisjärjestelyt tarkoittaisivat sitä, että valtio maksaisi heille rahaa, jonka he voisivat sitten maksaa takaisin valtiolle, terveydenhuollon rahoitukseen käytettäväksi. Ja näin olisi terveydenhuoltopalveluiden saatavuus ja rahoitus turvattu, kun se ei enää olisi riippuvainen valtion budjetista!
Kuten puoluekollegani Ahto Apajalahti kommentoi aiheesta keskustellessamme, on sille syy, miksei verotusta hoideta määräämällä kaikille maksettavaksi könttäsummaa, josta voi sitten erikseen anoa osittaista vapautusta. Oikeudenmukainen verotus vie eniten rahaa niiltä, joilla maksukykyä on eniten. Kiinteä summa sattuu eniten niihin, joilla rahaa on vähiten. Korkeakoulussa opiskelevan opintoraha on 298 euroa kuukaudessa. 175 euroa on tällöin noin 60% yhden kuukauden tuloista. Toki vähän ansaitseville voidaan antaa erikoispoikkeuksia, mutta koko järjestelmän ainoa perustelu katoaa silloin.
Mediamaksun epäoikeudenmukaisuutta asumismuodon suhteen on jo kommentoitu runsaasti muualla. Yksinasuva maksaa enemmän kuin useamman ihmisen kanssa yhdessä asuva. Tässä ei ole oikeudenmukaisuuden häivääkään, etenkään kun on ihmisiä, jotka ovat luonteeltaan yksineläjiä. Yhdessä asuminen ei vain sovi kaikille, eikä kaikilla ole siihen edes mahdollisuutta.
Henkilökohtaisesti minua ärsyttää lisäksi se ihmisten tahdon halveksuminen, mikä tästä päätöksestä huokuu. Kun TV-järjestelmä pakkomuunnettiin digitelevisioksi, merkittävä määrä ihmisiä protestoi päätöstä vastaan jättämällä TV-lupansa uusimatta. Toiset ovat kokeneet, etteivät tarvitse televisiota mihinkään, ja ovat siksi tehneet tietoisen valinnan säästää rahaa jättämällä television pois. Kun hallitus huomasi, että hei, ihmisethän protestoivat menneitä päätöksiä vastaan, syntyi päätös viedä kansalta valinnanvara pois ja tehdä maksusta pakollinen. ”Ihmiset saavat kuvitella valitsevansa vapaasti, kunhan siitä valinnasta ei koidu mitään oikeita seurauksia” ei ole ajattelutapa, joka kuuluisi demokraattisen länsimaan hallintoon.
Piraattipuolueen virallinen kanta on, että kaupallisen tekijänoikeuden kesto tulisi lyhentää 5-10 vuoteen teoksen julkaisusta. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut miettimään sen tilalle toisenlaista vaihtoehtoa: pakkojoukkolisenssiä.
Järjestelmä toimisi seuraavanlaisesti. Alussa olisi lyhyt suoja-aika, ehkä vuodesta viiteen vuoteen, jolloin teoksella olisi samanlainen täysi kaupallisen käytön suoja kuin nytkin. Sen jälkeen teos tulisi pakkolisenssin alaiseksi: kuka tahansa voisi uudelleenkäyttää sitä kaupallisesti, mikäli maksaisi alkuperäiselle tekijälle jonkin tietyn provikan, esimerkiksi 10% voitoista tai, jos se olisi osa suurempaa teosta (esimerkiksi käytettäessä valokuvaa sanomalehdessä), jonkin kiinteän maksun. Alkuperäinen levittäjä ei saisi osuutta provikasta, vaikka voisi toki edelleen myydä teosta itse. Jotta uusiokäyttö olisi mahdollisimman helppoa, menisi maksujen tilitys jollekin tekijänoikeusjärjestölle, joka jakaisi rahat eteenpäin tekijöille. Tekijän lisenssioikeus voisi sitten pysyä voimassa huomattavankin pitkän ajan, kenties jopa koko eliniän.
Tämä idea syntyi, kun vertasin kirja- ja äänitemyynnin tilastoja tietoihin musiikin esittämisestä maksetuista tekijänoikeuskorvauksista. Siinä missä tyypillinen kirja myy itsensä loppuun käytännössä vuodessa, ja 67% äänitemyynnistä tulee viiden vuoden sisällä julkaisusta [1], on tilanne erilainen musiikin esittämisen puolella. Esitetystä musiikista maksettavista tekijänoikeuskorvauksista merkittävästi suurempi osa tulee vanhemmista teoksista. Suomessa vuonna 2008 esitetyistä teoksista vain 42% oli tehty vuonna 1998 tai sen jälkeen, ja niiden esitysmääräosuus oli vastaavasti vain 44% [2]. Yksi mahdollinen syy on, että esittämiseen riittää pääsääntöisesti hakea lupa Teoston kautta, ilman tarvetta erikseen anoa lupaa jokaiselta oikeudenomistajalta itseltään. Saattaisiko siis kirjojen ja äänitteidenkin pitkän aikavälin myyntiä lisätä se, jos niihin yhdistettäisiin esimerkiksi jonkinlainen kollektiivinen pakkolisenssi - kuka tahansa saisi uudelleenjulkaista muiden teoksia maksamalla tietynsuuruisen lisenssimaksun?
Idean hyvä puoli on se, että se takaisi tekijöille edelleen osuuden myyntivoitoista, ja olisi poliittisesti selkeästi helpompi saada läpi. Kuten tekijänoikeuksia suoraan lyhennettäessäkin, teosten hinnat putoaisivat (joskaan eivät yhtä paljoa) ja saatavuus paranisi, samoin kuin uudelleenkäyttömahdollisuudet helpottuisivat. Huonoja puoliakin löytyy: tekijänoikeusjärjestöillä on jo nyt huomattavasti yhteiskunnalista valtaa, eikä niiden aseman vahvistaminen entisestään ole välttämättä kovin hyvä idea. Sopivien lisenssimaksujen säätäminen ei ole aivan yksinkertainen prosessi, ja niiden soveltaminen teoksiin jotka yhdistelevät osia esimerkiksi kymmenestä eri aiemmasta teoksesta ei olisi kovin suoraviivaista. Taloudellinen tehokkuus ei myöskään olisi yhtä hyvä, kuin suorassa tekijänoikeuden lyhentämisessä.
Näistä seikoista huolimatta saattaisin silti olla taipuvainen tukemaan tämän kannan ajamista Piraattipuolueen viralliseksi tavoitteeksi, pelkän suoja-ajan lyhentmisen sijaan.
Opiskelija, kirjailija, piraatti, ihminen. Opiskelen Helsingin yliopistolla kognitiotiedettä samalla kun käytän aikaani mm. Piraattipuolueen toiminnan edistämiseen (olen puoluehallituksessa tiedottajana) ja kirjoittamiseen. Tähän asti julkaistuja teoksiani ovat Roolipelikirja (BTJ Kustannus, 2007) ja Kehittyvä ihmiskunta (Finn Lectura Oy, 2009). Pääasiallisia harrastuksiani ovat roolipelit ja lukeminen.
Kokonaisuudessaan katsottuna kiinnostuksenkohteeni ovat aivan liian laajat, eikä niille näytä olevan loppua. Olen intohimoinen mitä tulee tasa-arvoon kaikissa muodoissaan.
